Mulla on muutama tärkeä ihminen elämssäni, puoliso ja äiti on ne tärkeimmät. He tuntevat mut parhaiten ja myös hyväksyvät. On hyviä työkavereita, tai jopa työystäviä muutama ja sitten on hurjasti tuttuja ja nettituttuja ja koiralenkkituttuja ja vertaistuki- ja valokuvausryhmä- ja kaikenlaisia ihmisiä joiden kanssa höpötellä tavatessa. Mä olen sillä lailla sosiaalinen että musta on helppoa ja mukavaa jutella ihmisten kanssa vaikka just koiralenkeillä tai kirjastossa asiakkaiden kanssa. Myöskin netissä tutustun helposti ja saan siellä kavereita. On ystäväpiiri ympäri maailmaa netissä. Sellainen syvempi avautuminen onkin sitten asia erikseen. Saatan jutella hyvinkin avoimesti esim sairauksistani, myös mielenterveysongelmista ja vaihdevuosista ja mielenkiinnonkohteista mutta se että pääsee mun sydämeen onkin sitten eri juttu. Mun luottamus kasvaa hitaasti ja valikoiden.
 |
| Mun parhaat ystävät |
Mun puoliso on tietty juuri tällainen, mutta silti, ystävän paikka olisi auki. Mä tiedän ettei ystävyyttä voi pakottaa ja sen etsiminen on varmaan yhtä toivotonta kuin puolison etsiminen, se tapahtuu kun on tapahtuakseen. Näin se menee.
Mä olen aina ollut huono pitämään yhteyttä. En osaa selittää sitä enkä ole ainakaan vielä osannut korjata sitä. Olen varmaan menettänyt monta mahdollista ystävyyttä sillä, etten ole tarpeeksi ahkera yhteydenpitäjä.
 |
| Ystäviä piirissä tärkeän äärellä |
Ehkä siinä syy, miksi olen ystävätön, tai bestiksetön. Tarviiko sitä bestistä sitten? No, ei varmaan välttämättä, mutta on siinä joku houkutus, että olisi joku joka nauraa samoille jutuille ja joka syttyy samoista asioista. Ymmärtää puolesta sanasta ja osaa kuunnella, kannustaa, tukea ja vaikka tarvittaessa puolustaa. Jolle voisi itse olla olkapäänä ja jolle jakaa hauskimmat meemit ja aivoitukset.
Jotenkin mulle hyvää ystävyyttä edustaa Anne ja Ellu, Kumman kaa-sarjasta, onhan he aika karikatyyrejä, mutta heidän ystävyytensä on ihan ehdotonta, he ovat aina toisen puolella vaikka se toinen tekisi mitä älytöntä ja tyhmää. Tietty tästä tulee mieleen että ehkä tv on mut aivopessyt siihen, että naisella pitäisi olla bestis, ja asia voi tietty olla näinkin. Olenhan mä pärjännyt nytkin ilman. Ja tiedän että pärjään vastakin, mutta ajattelin nyt ajatukseni töräyttää ilmoille, että täällä olisi ystävän paikka auki - jos maailmankaikkeus sen vaikka kuulisi.
Aikuisiällä mulla on ollut läheisiä ystäviä pätkittäin. Aina ystävyys on kaatunut tai hiipunut johonkin, ollaan kasvettu eri suuntiin, tai elämä on heitellyt muuten, tapahtunut milloin mitäkin. Aina ne ystäväkaudet on tehneet hyvää ja uskonkin että on ihmisiä joiden kanssa ei ole tarkoitustakaan viettää koko elämää yhdessä, mutta se tietty pätkä.
Olenko mä outo kun tällaisia pohdin, olenko mä outo kun mulla ei ole parasta ystävää? Onko mun rajat liian tiukat ja liian kiinni? Olenko mä niin hankala että en osaa pitää ystäviä? No, näissähän riittää pohdittavaa tuleviksi talvikuukauksiksi :D
Valoa ja iloa päivääsi, lukijani !
