Siis yleensä aina tammikuun puolenvälin jälkeen iskee tajuntaan se tosiasia, että on vielä kokonainen helmikuu ja vielä maaliskuu, jolloin on lunta ja kylmää, ja vasta maaliskuun jälkeen alkaa olla vähän keväisempää. Eli kaksi kokonaista kuukautta ennen kuin helpottaa! Ja sitten tulee se talviahdistus että tuntuu ettei kestä, eikä jaksa eikä pysty ja lamaantuu sen kylmyyden ja kauheuden ja talveuden edessä ja alkaa vajota jonnekin syvälle.
No, huomasin tänä vuonna tammikuun lopulla ettei yhtään tunnu siltä, eikä tuntunut koko helmikuussakaan, ja nyt ollaan jo maaliskuussa. Ei haitannut pimeys, ei lumi eikä päivien lyhyys. Oli jotenkin hyvä olla. Sai olla piilossa, sai olla sisällä ja olla rauhassa. Lukea kirjoja, tuijottaa telkkaria ja vaan olla. En tiedä mikä oli erilailla kuin ennen, mutta oli mahtavaa että pystyi olemaan siinä hetkessä ja siinä vuodenajassa mikä oli, eikä ollut hinkua eikä haavetta johonkin toiseen tai tulevaan aikaan. Jotenkin näin sen pitäisi mennäkin, mutta ei ole ikinä ennen mennyt, paitsi ehkä lapsena.
Mä en ole ihan varma mitä mieltä olen tästä kevään läheisyydestä. Yleensä tykkään keväästä ja kesästä, mutta kuitenkin aina keväisin masennun. Luulen että se johtuu valon lisääntymisestä ja se saa mun aivokemiat sekaisin. Nyt on toinen kevät jolloin nostan masennuslääkettä jotta välttyisin siltä masennukselta. Sieltä poispääseminen on aina yhtä raskasta ja se siellä oleminen myös. Joten on ihanaa jos sen saa jäämään pois. Viime keväänä onnistuin olemaan masentumatta ja luulen että se johtui tuosta lääkityksestä. Ja nyt kokeilen samaa. Se, joka ei ole kokenut syvää masennusta, ei varmaan voi ymmärtää miksi lääkitsee itseään ja syö vuodesta toiseen masennuslääkkeitä, mutta uskon että he, jotka ovat sen kokeneet, ymmärtävät hyvin.
Eli nyt on jotenkin toiveikas olo tämän olon, ja kevään suhteen. Ja toiveikas jotenkin jo ensi talvenkin suhteen, jospa mä olen oppinut elämään siinä vuodenajassa joka on käsillä, enkä vain havittele pois ja kohti kesää (joka on kuitenkin aina sateinen ja liian lyhyt :D)
Normally every January, the last few weeks of it, it hits me. The realization that it's gonna be weeks and months before it's even remotely springy. The whole of February and March of snow, below zero temperatures and cold and dark (although the days are getting longer). Two whole months of this. And then it hits me! I freeze and am paralyzed and start sinking somewhere very deep.
Well, this January I noticed that it didn't come. At all! There was no anxiety, no sinking feeling. It just felt somewhat ok to be in the moment, to accept all the wintery aspects of being in Finland in January. The darkness, the snow, the cold and the everything. It felt good to stay inside and read books and watch tv and rest. I don't know what was differently, but I sure enjoyed it. Just being in time and not wanting it to be something else or somewhere else. This is how it should be, but hasn't, not since I was a kid.
Now I'm not sure about how I feel about the closeness of spring. I love spring and summer, but every year I get depressed in the spring time. I think it's because of the light, it makes the chemicals in my brain go nuts. And that's why I get the depression. It's not something I can change or prevent from coming bu willing it. Except with medication. Last year I tried it for the first time, I upped the dosage of my anti-mad-pills, and it helped. Didn't get depression. And now I'm trying the same. I know there are people there who can't understand why to use antidepressants, but if you've been in the darkness and nothingness, you'll understand.
So now I'm feeling quite hopefull about this spring, and also about next winter. Maybe I've finally learnt to live in the season that's at hand and don't wish it to be different or something else, or wish it was summer all the time (which propably will be rainy, cold and too short anyway). :D
