Lapsettomuus

Tervehdys kaikille lukijoille! Nyt vihdoin helle hellii meitä ja on kiva käyttää kesävaatteita. Mulla on vielä pätkä töitä ennekuin kesäloma osa 2 alkaa. Viimein on myös olo kohentunut niin että jaksaa muutakin kuin nukkua, olen tehnyt vähän ompeluhommia ja ystävöinyt ystävien kanssa.

Tästä lapsettomuusaiheesta olen halunnut kirjoittaa jo jonkin aikaa, mutta se on niin iso juttu että sitä on tullut lykättyä senkin takia. Ja onhan siitä kirjoiteltu vaikka missä, vaikka kuinka paljon ja varmaan kaikki näkökulmat on tullut jo katettua moneen kertaan. Mä itse en ole kauheasti avatunut aiheesta vielä.

Puhalluskukka kesäyön auringossa

 Meillä ei siis ole lapsia. Olemme yli nelikymppinen pariskunta ja olleet yhdessäkin jo hyvän aikaa ja asumme yhdessä. Olemme päättäneet olla haluamatta lapsia. Siihen on useita syitä ja puhunkin tässä vain omistani, miehulla on omat mielipiteensä asiaan.

Mä olen lapsesta saakka ollut sellainen etten juurikaan leikkinyt äitileikkejä enkä hoivaillut vauvanukkeja, pikkusiskoni sitten senkin edestä. Mä olin enemmän nalle- ja barbi-ihminen. Pikkusiskoja hoivailin vissiin ihan normaalisti, kyllähän mä niistä tykkäsin vaikka ne olikin välillä ärsyttäviä ;) Mä olin kuulemma jo pikkulikkana sanonut että en mä välttis niitä lapsia halua, mutta ne lapsenlapset voisin sit ottaa. Ja että jos en tee omia niin ainahan voi adoptoida, vaikka yksi kiinasta ja toinen afrikasta ja kolmas jostain muualta. Eli nyt jälkikäteen katsoen mulla ei ole ikinä ollut sitä mallia että naimisiin ja lapsia. Halusin vain missiksi, pankkineidiksi, balettitanssijaksi ja vähän isompana sitten sisustus- tai vaatesuunnittelijaksi.

Mulla on ollut yksi vauvakuume kun olin 21-v. silloin 5 työkaveria oli samaan aikaan raskaana, joten se ilmassa leijuva estrogeeni varmaan tartutti mutkin. Luin kaikki vauva- ja raskauskirjat. Mutta se meni sitten onneksi ohi.

Sairastuin kolmekymppisenä fibromyalgiaan ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja se on tuonut muassaan sellaisen väsymyksen jota on sanoin vaikea kuvailla, mutta selvää on ettei musta olisi huolehtimaan mistään mikä vielä lisää väsymystä eikä anna nukkua silloin kun nukuttaa. Ja masennuskaudet on olleet niin rankkoja että hyvä että itsestään saa pidettyä jotenkuten huolen. Se saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta mun mielestäni on vain fiksua että miettii omat voimavaransa ja rahkeensa ennenkuin lähtee kasvattamaan perhettään. En usko sanontaan että elämä antaa vain sen minkä jaksaa itse kukin. Olen nähnyt niitä jotka ovat luhistuneet kun eivät jaksakaan. Niitä on sairaaloissa ja hautausmaalla. Ei kaikki jaksa eikä onneksi tarvitsekaan.

Tiedän että kaikki vanhemmat sanovat että kyllä sen vauva-ajan jaksaa ja että se on sen arvoista. Uskon että näin onkin, jos ei ole pohjalla mitään sairauksia jotka verottavat olotiloja jo ennestään. Mutta en siis halua edes ottaa riskiä, ja kaksisuuntainen saattaa pahentua raskauden aikana ja lääkitys olisi hankalaa myös. Se olisi mielestäni epäreilua sitä oletettua lasta kohtaan. Muutenkin lapsen pitäisi olla kaikintavoin haluttu ja toivottu ja mieluiten vielä suunniteltu ja ehdottomasti pitäisi olla valmis olemaan vanhempi lapselle vähintään seuraavat 20 vuotta ja vielä pidempääkin.

Musta tuntuu että kovin monet eivät välttämättä edes mieti sopiiko se lapsi omaan elämään ja onko valmis olemaan hyvä vanhempi kaikki ne vuodet jotka se lapsi sitä tarvitsee. Lapsia tehdään koska niin kuuluu olla ja ne kuuluvat tiettyyn elämänvaiheeseen ja niitä odotetaan koko suvun voimin tai sitten niillä paikkaillaan parisuhdetta. Tietenkään näin ei ole aina, mutta paljon olen tuotakin nähnyt ja mielestäni noi ei ole kovin hyviä syitä lisääntyä. Ja meillä töissäkin näkee paljon sitä että vanhemmuus ei jaksakaan kiinnostaa kovin paljoa ja sitten lapset jäävät heitteille - mikä on tosi surullista.

Ihailen kovin niitä jotka osaavat olla hyviä vanhempia. Osaavat asettaa rajoja ja antavat paljon rakkautta ja hyviä eväitä elämään. Onneksi heitäkin on <3

Jostain syystä mun kaveripiiriini on päätynyt huima määrä lapsettomia aikuisia ihmisiä, joten en tunne oloani aivan friikiksi kaikkien lapsellisten keskellä. On yksinäisiä ja pariskuntia jotka eivät syystä tai toisesta ole hankkineet lapsia ja se on mielestäni hyvä juttu. Koska tärkeintä on tehdä niinkuin itselle on paras, eikä niinkuin muut ajattelevat että olisi paras. Seassa on surullisia lapsettomuustarinoita ja niitä jotka vain eivät halua. Lapsettomuuskin on kovin kipea asia, sitäkin olen päässyt läheltä seuraamaan, vaikka en itse halua lapsia, on se lapsettomuuden suru kyllä riipaisevaa seurattavaa vierestäkin katsottuna. Olen mielestäni onnekas että kun olen tämän ikäinen, ei minulla ole tarvetta äitiytyä ja ajatella että aika on loppumassa kesken. 

Pisaroita kuin helmiä

 Jotkut tutut ovat sanoneet että lapset antavat syyn nousta sängystä ja ylipäänsä syyn olla olemassa ja siten voi pitää masennuksen loitolla, mutta musta se olisi taas huono syy tehdä lapsia. Ja sitä paitsi on paljon haastavampaa elää lapsettomana ja keksiä se syy nousta ylös ihan omasta itsestään ja omasta elämästään. Ja kun masis on todella paha, ei siihen auta mitkään tuollaiset syyt, se on vain kestettävä ja luotettava siihen että joku päivä taas helpottaa.

Mun mieluisin tekeminen ja oleminen

 Lapsia en siis vihaa enkä inhoa. Rakastan olla täti mun kaikille yhdeksälle siskonlapselle! Niiden kasvua on kiva seurata ja pienempien kanssa on kiva leikkiä ja isompien kanssa vaikka käydä leffassa ja jutella mukavia. Ja se riittää mulle ihan kivasti, pääsee sitten kotiin lepäämään kun tullut riehuttua mukuloiden kanssa.

Rakas karvakorvani Miky

Jonkinlaisen palkinnon mielestäni siis ansaitsen kun en lisäänny omine vikoineni ja huonoine geeneineni! Säästyy ihmiskunta taas yhdeltä mahdollisesti sairaalta ja sen tuomilta lisäkustannuksilta - joten vaikka joku etelänloma johonkin kaukaiseen eksoottiseen paikkaan valkeiden hiekkarantojen äärelle kauas muista ihmisistä ja sivistyksestä olisi paikallaan ja tulisi halvemmaksi ;) Kyllähän yhteiskunta voisi palkita yksilön joka miettii mihin on rahkeita ja mihin ei eikä pelkää muiden ihmisten ihmettelyä tai väheksyntää tai kommentteja itsekkyydestä.

Mähän sitten adoptoin noi mun karvakorvat ja olen tullut siihen tulokseen että ne sopivat loistavasti mun elämään. Niitä voi hoivata ja niiltä saa rakkautta, mutta ne voi jättää yksin kotiin kun käy asioilla ja saa nukkua pitkään ja jos on tosi huono kausi, niille voi riittää pienikin lenkki ja hyvänä kautena sitten pidempi. 

Rakastan mun pientä perhettäni!