Pixuilua

Tänään ajattelin kertoa suloisen koirumme Pixien, eli Pixun, eli Pixulin, eli Piskulin, eli Karvamuumin kuulumisia. Rakkalla lapsellamme on monta nimeä ja joka aamu miehu keksii uuden kuvaavan nimen. Lähes joka päivä löydämme uusia olentoja joista Pixu koostuu, sekarotuinen kun on. Siinä on ainakin vahvasti oravaa, kissaa, mangustia, pääskystä, sammakkoa, joitain koirarotuja, kettua, matoa ja muumihahmoa. Se pitää tassujaan kuin orava, nuolee niitä ja putsaa kuonoaan ja hyppii jännien esineiden perään kuin kisu ja seisoo tarkkaavaisena takajaloillaan kuin mangusti. Vikinä on kuin taivaalla lentelevän pääskysen, se napsii lento-olentoja suuhunsa kuin sammakko ja kiemurtelee mielissään kuin matonen ja näyttää joltain keksityltä söpöseltä muumihahmolta joita ei ehkä oikeasti ole olemassakaan. Kaikki tämä tietysti kuulostaa omistajan puolueelliselta ihailulta, mutta todistetusti Pixula on hurmannut useita ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Yhdelläkin kävelylenkillä hurmattiin 9 ihmistä! Ja moni vannoutunut kissaihminen on menettänyt sydämensä Pixulille - aika hyvin mun mielestä :)

Tässä Pixie lepäilee matolla

Pixie oli arka ja laiha meille tullessaan, mutta kovin se on ollut utelias ja reipas arkuudestaan huolimatta. On ylittänyt jo monia esteitä tiellään. Se ei pidä autoista, pyöristä, käytävistä, uusista huoneista, junista, busseista, mutta melkein kaikesta muusta se pitääkin. Ja kun meillä oli auto kuukauden lainassa niin se loppupäivinä jo reippaana hyppäsi kyytiin vaikka ekat matkat tärisi sylissä kuin pieni karvainen hyytelö. Bussissa ja junassakin ollaan matkustettu ja vaikka ne ei olletkaan mitään ihania matkoja, niin kiltisti niistä selvittiin ja kesällä meinataan totutella lisää. Ja meinaanpa totuttaa sen pyöräni etukoriinkin, jotta päästäisiin matkailemaan kotikaupungissa. Pari kertaa ollaan kokeiltu, eikä Pixu siitä ole tykännyt mutta ei myöskään osoittanut mieltään, kiltisti vaan alistunut meikäläisen omituisuuksille.

Pixun eka lelu millä se oppi leikkimään

Ja luitakin oppi puremaan alkujännäilyjen jälkeen

Ja laihaksi sitä ei voi enää sanoa! Tullesssaan kaikki luut törröttivät, mutta nyt niitä ei tunnu enää yhtään kun paijailee. Reisissä ei ollut ainoatakaan lihasta ja muutenkin koiru oli luuta ja nahkaa, nyt on lihaksia joka puolella ja mahakin kivasti pyöristynyt :) Täytyy ehkä varoa ettei liikaa pyöristy. Ihmisten herkkuja me ei olla annettu sille yhtään, vain ihania kuivattuja kananpaloja ja muita koiraherkkuja. Ja ruoka maistuu, paitsi silloin kun on paastopäivä kun ei mikään maistu. Ja ruohoa se tykkää syödä silloin tällöin, ehkä tasapainottaakseen massua, joskus siitä tulee oksu ja joskus ei, mutta annan syödä kun ajattelen että se tietää mitä tarvitsee.Se rakastaa Jahti&Vahti raksujaan, maksalaatikkoa, pakastelihamakkaraa, raejuustoa, juustoa ja lähes kaikkea mitä ollaan tarjottu. Ihana kuunnella kun se rouskuttaa menemään. Ja siankorvat maistuvat myös, mutta niitä ei anneta liikoja kun niistä menee maha sekaisin.

Ensimmäinen kuukausi oli jännää kun ajattelin että onpas kiva koira kun ei yhtään karvaa lähde koko otuksesta. Ja hah! Olinpas väärässä! Kevätauringon alettua lämmittää ilmaa, alkoi vahva ja tuuhea aluskarva lähteä ensin tuppoina ja sitten sitä olikin aivan joka paikka täynnä ja harjattiin joka päivä irtokarvoja kahmalokaupalla pois. Uskomatonta miten sitä riittikin! Ja kun aluskarva oli lähtenyt alkoi myös päälikarva harveta kesäkuosiin. Nyt Pixiellä ei ole enää mahtavaa kaulaharjaansa ja muutenkin on karvallisesti tosi solakassa kunnossa - kelpaa lämpimän kesän tulla.

Raaskun näköinen haukotusotus auringonvalossa nallensa kera.

Pixie tarkkailee meidän taloa kallion päältä

Aamuisin Pixie odottelee sängyllään kiltisti kunnes herätään, kun sängystä alkaa kuulua heräilyn ääniä, se kiertää sänkyä toisen luota toisen luokse ja haluaa heti rapsuja ja sitten onkin aika lähteä lenkille.  Lenkeillä se rakastaa nuuhkimista ja toisten koirien tapaamista, vähän se niitä joskus jännittää vaikka kiinnostus tutustua on suuri! Ihmisiä se myös moikkailee mielissään ja tykkää kun saa rapsuja. Kissatkin kiinnostaisi, mutta ne vaan sähisee. Talvella lumessa ja nyt kesämmällä nurmikolla on kiva saada hurjia juoksu- ja säntäilyhepuleita jolloin ei näe onko koira oikein- vai nurinpäin niin hurjasti se vilistää ja pomppii. Västäräkkeijä, pupuja ja oravia on ihana jahdata eikä se meinaa pysyä nahoissaan eikä hihnassaan kun niitä on lähettyvillä. En kyllä tiedä mitä se tekisi jollekin rusakolle jos kiinni saisi, kun ne ovat kaksi kertaa Pixin kokoisia. Siiliä ollaan myös varovasti nuuhittu ja melkein puuhun kiivetty oravaisen perässä. Lenkin jälkeen se onkin aina ihan akku tyhjänä koko koiru.

Lempiasennossaan tassut tiivisti ihmistä tai sohvaa vasten <3

Venyttelyä matolla vielä talvikuosissaan.

Pitkästä aikaa...

Pari kuukautta vierähti silmänräpäyksessä, olin sitten sairaslomallakin uupumuksen ja orastavan masennuksen takia 6 viikkoa, joka vilahti aivan hetkessä ohi. Tällä viikolla aloitin taas työt, yhä väsyneenä, mutta nyt pysyn jo hereillä suurimman osan päivästä.

Näin me Pixulan kanssa lepäiltiin koko kevät

Kaikenlaista on kerinnyt tapahtua, en ole jaksanut kirjoitella tänne ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammalta tuntui ryhtyä toimeen. Se aloittaminen on aina se vaikein osa, oli kyse sitten melkein mistä vain, kuntoilusta, siivoamisesta, jollekin soittamisesta tai käsitöistä...vaikka on kivoja ja nautinnollisia asioita niin silti mulle se aloitus on aina kynnys jonka ylitys usein tuntuu vaikealta. Olen kuullut että joillain muillakin ihmisillä ilmenee samaa ;)

Mun miehu muutti mun luokse maaliskuun aikana, se on vissiin suurin muutos elämässä. Muutto meni hyvin, mutta mun asunto on yhä vielä melkoinen kaaos, kun tungettiin kaksi täpötäistä kaksiota yhteen. Laatikoita on vielä useita purkamatta ja tavaroita setvimättä ja kierrätykseen meneviä lootia on joka paikassa. Sekin varmaan yksi syy tähän vetämättömään oloon: kaikki tekemättömät työt, väsyttää kun on niin paljon hommia, mutta niitä ei jaksa kun väsyttää = ikuinen noidankehä. Mutta keittiö on jo melkein setvitty, samoin olkkari! Ja niistä tuli ihan kivat, eli toivoa on. Ajattelen että hitaasti mutta varmasti, ehkä jo jouluksi täällä on valmista ;) Ihanaa on asustaa saman katon alla kun 3,5 vuotta reissattiin kaupunkien välillä, hyvin me tänne sovitaan. Löysin facebookista paikallisen kirppissivuston jossa olen saanut myytyä tosi kiitettävästi tavaraa (ja löytänyt itselleni myös tavaraa, vaikka päätin että mitään en osta, kun on tuota roinaa ihan ylenpalttisesti muutenkin) (mutta kun on lihonnut puolessa vuodessa 10 kiloa niin pakkohan on hommata uusia farkkuja kun ei vanhoihin mahdu!!)

Tältä näytti olohuone kun vaihdettiin kirjahyllyä

Hiljaa hyvä tulee, vai miten se menee:)

Kävin keväällä neljän kerraan Vannetanssikurssin, eli Hoopdancea niinkuin se englanniksi kuuluu, oli huippukivaa, vaikka aina oli tunnin jälkeen mustelmilla, oli haasteellista ja hauskaa ja kiva porukka ja ihana ope! Opena oli huippuhooppaaja Meilei Mandelin, jonka sivut MoodforHoop on hyvät ja sieltä löytyy kuvia ja infoa.

Meidän Hooppipoppoo  - kuva by Merilei Mandelin

Mä onnistuin hajoittamaan rillinikin siinä touhussa ja tohinassa, joten nyt on uudet rillit päässä, niistä ei ole vielä kuvaa, mutta vanhoista hajonneista on:

Tallat vääntyivät niin että niitä korjatessa ne katkesivat kokonaan. Kuvassa vielä yritin niitä pitää, mutta ne painoivat nenää niin paljon että piti pitää korvatulppaa pehmikkeenä - vähänkö fiksun näköistä. Ilmekin on kärsivä.

Kevääseen kuului myös mahtava tanssireissu Tallinnaan tanssimaan uskomattoman Samantha Emanuelin tahdissa, reissuun kuului myös fantastinen gaalashow jossa tanssi lähimaista parhaita tanssijoita. Siitä lisää omassa postauksessaan kunhan kerkiän :)

Ajattelin kirjoittaa myös Pixiestä oman juttunsa, se ansaitsee sen - on se niin suloinen ja ihana koiruli.

Tanssirintamalla on hiljaista, Medusa on tauolla kun tanssikumppanilla on useita rautoja tulessa ja paljon tohinaa, ja mulla taas päinvastoin ei ole voimia tehdä niin paljoa hommia tanssin eteen kuin pitäisi/haluaisin. Nyt olen ollut tanssimati aika pitkään, joskin oli se Tallinnan reissu ja yksi yksityiskeikka jossa Medusa esiintyi

Medusa ennen keikkaa - kuva by Laura Luna

Siellä tanssin ensimmäisen sooloni, Sharon Kiharan koreografian, se oli jännä paikka eikä mennyt ihan putkeen mutta siitä ja koko Medusan esiintymisestä pidettiin kovasti ja saatiin rutkasti kehuja ja ihmetyksiä :) Osa musta haluaisi jättää koko tanssimisen, tuli oikein iso kriisi kun treenasin tuota sooloa ja kuvasin sitä kameralla, näytti mielestäni ihan hirveältä ja ajattelin että pakko se on myöntää: kaikista ei ole tanssijoiksi kuten kaikista ei ole akrobaateiksi tai ydinfyysikoiksi. Silti rakastan Tribal Fusionin koko maailmaa, enkä haluaisi siitä luopua! En oikein tiedä mitä tekisin, joten nyt pidän taukoa ja yritän olla ajattelematta koko asiaa, ehkä se ajan kanssa selviää mitä haluan. Tai oikeastaan tiedän mitä haluan jo nyt, haluaisin osallistua hyvän opettajan tanssitunneille ja olla osa ryhmää joka harjoittelee ja esiintyy - mutta sellaista ei ole kotikaupungissa, paitsi ne tunnit joita Laura vetää. Helsingissä olisi mutta täytyy katsoa olisiko syksyllä energiaa käydä siellä asti harrastamassa. Toistaiseksi keskityn voimieni takaisinsaamiseen ja tanssista nauttimiseen ulkoisesti, eli katson videoita ja nautin muiden taitavuudesta.

Siinäpä kai tärkeimmät - lisää ehkä jo piankin! :)