keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Mistä tunnet sä ystävän?

Mä olen viime päivinä miettinyt tosi paljon ystäviä ja ystävyyksiä. Koen olevani jotenkin poikkeava kun mulla ei ole nyt aikuisena ns. parasta ystävää, tai läheistä ystäväpiiriä jonka kanssa tavattaisiin säännöllisesti viinilasillisen äärellä ja ylläpidettäisi näin vuosien yli jatkuvia ystävyyssuhteita.

Mulla on muutama tärkeä ihminen elämssäni, puoliso ja äiti on ne tärkeimmät. He tuntevat mut parhaiten ja myös hyväksyvät. On hyviä työkavereita, tai jopa työystäviä muutama  ja sitten on hurjasti tuttuja ja nettituttuja ja koiralenkkituttuja ja vertaistuki- ja valokuvausryhmä- ja kaikenlaisia ihmisiä joiden kanssa höpötellä tavatessa. Mä olen sillä lailla sosiaalinen että musta on helppoa ja mukavaa jutella ihmisten kanssa vaikka just koiralenkeillä tai kirjastossa asiakkaiden kanssa. Myöskin netissä tutustun helposti ja saan siellä kavereita. On ystäväpiiri ympäri maailmaa netissä. Sellainen syvempi avautuminen onkin sitten asia erikseen. Saatan jutella hyvinkin avoimesti esim sairauksistani, myös mielenterveysongelmista ja vaihdevuosista ja mielenkiinnonkohteista mutta se että pääsee mun sydämeen onkin sitten eri juttu. Mun luottamus kasvaa hitaasti ja valikoiden.

Mun parhaat ystävät
 Mä kyllä selkeästi kaipaan sittä että olisi joku bestis. Joku kenelle soittaa aina kun jotain tapahtuu, tai ei tapahdu. Joku kuka ymmärtää mun elämää. Joku kuka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. Joku joka ymmärtää mun arvoja tässä maailmassa. Joku joka ymmärtäisi sen ettei aina ole voimia vaikka lähteä minnekään, mutta joka voisi tulla vaikka meille, vaikka meillä on sekaista, eikä se haittaisi. Joku joka ymmärtää että vaikka mä olen huono pitämään yhteyttä, se ei tarkoita etten välittäisi.

Mun puoliso on tietty juuri tällainen, mutta silti, ystävän paikka olisi auki. Mä tiedän ettei ystävyyttä voi pakottaa ja sen etsiminen on varmaan yhtä toivotonta kuin puolison etsiminen, se tapahtuu kun on tapahtuakseen. Näin se menee.

Mä olen aina ollut huono pitämään yhteyttä. En osaa selittää sitä enkä ole ainakaan vielä osannut korjata sitä. Olen varmaan menettänyt monta mahdollista ystävyyttä sillä, etten ole tarpeeksi ahkera yhteydenpitäjä.

Ystäviä piirissä tärkeän äärellä 
Olen myös menettänyt monta mahdollista ja jo olemassa ollutta ystävyyttä sillä, etten hyväksy että mun yli kävellään, vaikka olenkin kiltti ihminen. Sitä mun kiltteyttä on yllättävän usein hyväksikäytetty, enkä sitä hyväksy, vaikka kiltti olenkin. En myöskään hyväksy sitä että mun arvojani ja valintojani, tunteitani, kokemuksiani tai sairauksiani elämässä vähätellään, haastetaan ja kyseenalaistetaan eikä uskota olemassaolevaksi. Ne on parhaat tavat saada mut ottamaan välimatkaa. Mä en halua, enkä jaksa selitellä itseäni kenellekään. Jos en kelpaa tällaisena, niin sitten saa olla kelpaamatta.

Ehkä siinä syy, miksi olen ystävätön, tai bestiksetön. Tarviiko sitä bestistä sitten? No, ei varmaan välttämättä, mutta on siinä joku houkutus, että olisi joku joka nauraa samoille jutuille ja joka syttyy samoista asioista. Ymmärtää puolesta sanasta ja osaa kuunnella, kannustaa, tukea ja vaikka tarvittaessa puolustaa. Jolle voisi itse olla olkapäänä ja jolle jakaa hauskimmat meemit ja aivoitukset.

Jotenkin mulle hyvää ystävyyttä edustaa Anne ja Ellu, Kumman kaa-sarjasta, onhan he aika karikatyyrejä, mutta heidän ystävyytensä on ihan ehdotonta, he ovat aina toisen puolella vaikka se toinen tekisi mitä älytöntä ja tyhmää. Tietty tästä tulee mieleen että ehkä tv on mut aivopessyt siihen, että naisella pitäisi olla bestis, ja asia voi tietty olla näinkin. Olenhan mä pärjännyt nytkin ilman. Ja tiedän että pärjään vastakin, mutta ajattelin nyt ajatukseni töräyttää ilmoille, että täällä olisi ystävän paikka auki - jos maailmankaikkeus sen vaikka kuulisi.

Aikuisiällä mulla on ollut läheisiä ystäviä pätkittäin. Aina ystävyys on kaatunut tai hiipunut johonkin, ollaan kasvettu eri suuntiin, tai elämä on heitellyt muuten, tapahtunut milloin mitäkin. Aina ne ystäväkaudet on tehneet hyvää ja uskonkin että on ihmisiä joiden kanssa ei ole tarkoitustakaan viettää koko elämää yhdessä, mutta se tietty pätkä.

Olenko mä outo kun tällaisia pohdin, olenko mä outo kun mulla ei ole parasta ystävää? Onko mun rajat liian tiukat ja liian kiinni? Olenko mä niin hankala että en osaa pitää ystäviä? No, näissähän riittää pohdittavaa tuleviksi talvikuukauksiksi :D

Valoa ja iloa päivääsi, lukijani !






8 kommenttia:

  1. Olen tullut siihen tulokseen että omat piirtämäni (näkymättömät ja ilmaisemattomat) rajat pitävät poissa läheltäni sellaiset ihmiset, joita voisin kutsua ystäviksi. En ole ollenkaan valmis jakamaan sisintäni kaikkien kanssa. Ihmiset vaistoavat hyvin herkästi luottamuksen puutteen ja pysyvät kaukana. Sitä sitten sopii pohtia, mistä se luottamuksen puute juontaa juurensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän kaikki ihmiset haluakaan ihmisiä liian lähelle. Eikä ole tarviskaan että se olisi kaikkien juttu. Ja luottamus on sellainen juttu että kun se kerran särkyy niin on kova työ saada sitä takaisin. <3

      Poista
  2. Minä ymmärrän sinua täysin!!.olen hyvin paljon ,eritäin paljon samanlainen,
    Ei minullakaan yhtään sellaista ystävää,mutta virka-ystäviin uskallan luottaa,(pappi,diakonissa)
    olen elämässäni pettynyt niiiiin paljon ,kun minun kiltteyttä käytetty hyväksi,ja minä pölijä olen antanut kävellä surutta ylini,mitätöidä,puhua paskaa,valehdella seläntakana.syyllistää ,ja syytettynä /syyttömänä, ..ja sittn edestä olla muka hyvä ystävä minulle :(( .KIITOS EI!!!
    Olen eräänkin kerran nukuttanut itseni itkun sekaisena uneen,Kaipaan niin paljon sellaista,ystävää jonka kanssa vois kahvitella,kertoa /näyttää omia askareitaan.Sydän pakahtuu kun ajattelenkin...noin ennen
    Nyt tänä syksynä löysin tuon Krypto-Kristillinen toipuminen.-ryhmän,Suljettu ryhmä,ja kaikki vertaistukijoita toisille:)))
    Olen niin iki onnellinen elämässäni ensimmäisiä kertoja tunnen rauhaa...että minut todella hyväksytään,tälläisenä !vajaavaisena!ihan omana ittenäni,Meitä ryhmässä 3+1 ja me kaikki olemme SIIPIRIKKOJA!Toistemme ymmärtäjiä,emme tuomitse/syytä ym.....
    oLEN VAHVISTUNUT,YMMÄRTÄMÄÄN ELÄMÄN REALITEETIN.En ole ollut mikään hirmu kiihko uskovainen,mutta minulla erityis suhde Taivaan Isään on ollut aina,Silti olen kuvitellut että en kelpaa,olen huono kristitty,mutta voi pyhä sylvi sitä kellojen soittoa minun sielussa kun tajusin,huomasin ,älysin ,,,missä tässä elämässä mennään.(minulla puoliso on just sillä toisella puolella minua:(,Olen tuntenut vapautuksen ,olen löytänyt jotain ,mikä on ollut minulta piilossa,luottamus!!
    Anteksi ei tämä ole mikään uskoon käännyttämis-tarina:))Tämä on minun Siipirikon pelastus-tarina!
    Kiitän sydämmeni pohjasta Sinua:) Peppermint!!!!
    Sinun tarinastasi!!
    Oikein ihanaa loppuviikkoa ja Rentouttavaa Kekriä!!

    jk. minulle netti/blogi tuo ne kahvi vieraat virtuaalisesti,luokseni:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa! Kurja että sunkin kiltteyttä on käytetty hyväksi. Se on valitettavan yleistä näköjään. Hienoa että olet nyt löytänyt ympärillesi piirin jossa voit hyvin ja voit olla itsesi! Ihana kuulla :) Ja kiitos kun jaoit tarinaasi!

      Poista
  3. mä tunnistan nuo pohdinnat NIIN hyvin!
    mä viihdyn paikoissa joissa on ihmisiä, tilanteissa joissa voi vaihtaa muutaman satunnaisen sanan. Mut sellainen "kumman kaa" -ystävyys multa puuttuu.
    Välillä kaipaan sellaista ihan mielettömästi.
    Välillä ajattelen, että haluan mieluummin olla riippumaton, tehdä asiat itsekseni ja omalla tavallani.
    Olen tehnyt töitä miesvaltaisella alalla reilut kymmenen vuotta, viime aikoina olen alkanut tuntea oloni vaivalloiseksi naisporukoissa. Pelkään etten enää osaa olla tyttökaveri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! Ymmärrän hyvin tuon kaipauksen ja halun olla riippumaton ja vapaa - aika ristiriitaista, mutta sellaistahan elämä on :) Mäkään en usko oleani hyvä tyttökaveri, mutta se jää nähtäväksi.

      Poista
  4. Voi kuule, olen iloinen, että kirjoitit tuon! Ja kumma kyllä olen miettinyt vastikään juuri samaa asiaa. Mullakin on ollut bestiksiä matkan varrella, ja tosi on, että kun elämä vie ja ihmiset muuttuu, ystävyydet jää sinne yienposkeen. Nyt ei olkut sellaista 'oikeaa' tyttökirjaystävää vuosikausiin. Ja tismalleen noista syistä! En halua avautua kelle tahansa. Liian vaarallista. Olen myös tullut ylikävellyksi aivan liian usein.
    Aika hyvin pärjää ilman tosiystävääkin, kun onneksi on puoliso ja lapset, jotka on samalla aaltopituudelka.
    Se chicklit-tyyppinen ystävyys olisi kyllä niin upeaa, että olisi unelmien täyttymys jos vielä löytyisi...
    Eletään uskossa että niin käy!!��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! On hyväkin olla vähän varovainen ettei käy ikävästi. Onneksi tosiaan elämässä on perheenjäseniä jotka ovat samalla aallolla <3

      Poista