keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Minäkuva

Flunssa alkaa olla jo vähän parempi, pystyn jo taas puhumaan mutta yöllä pitää vielä valvoskella yskimässä. Nyt kun olen paljon ollut kotona päiväkausia vain verkkareissa tukka lintassa ja naama kalpeana, olen taas miettinyt tätä omaa olemustani.

Mun minäkuva on aina ollut aika haasteellinen mulle, muistan että jo joskus kymmenvuotiaana inhosin 'paksuja' reisiän ja vertasin niitä naapurintytön kapoisiin jalkoihin. Ja uskoin kun koulussa jotkut tyypit haukkuivat rumaksi ja sääriäni vääriksi.


Tässä kuvassa olen noin 12-v, enkä mitenkään paksu, vaikka silloin tuntui siltä - voi miten älytöntä!
Vähän alle parikymppisenä kävin läpi anorexian ja silloin laihduin kovasti, vaikka olen aina ollut ihan hoikka eikä ollut syytä laihduttaa. Silloin sen laukaisi varmaan stressi ja se oli sellainen asia mikä loi mielikuvan jonkin hallinnasta kun tuntui että elämässä oli liikaa kaikkea mille ei voinut mitään, kuten vaikea työ. Pari sairaalakäyntiä ja pitkä pätkä sairaslomaa ja muutto pois omasta kämpästäni isäni luo kun ei mun voinut antaa asua yksin. Ja pikkuhiljaa selätin anorexian ja aloin syödä. Ja löysin uuden kivan työn ja elämä alkoi olla vähän parempaa.


Kuva netistä - ja kiteyttää aika hyvin tuon ajatuksen.

Silti olen koko elämäni ollut tyytymätön itseeni ja ulkonäkööni. Teininä olin varma että olen niin ruma etten ikinä saa poikaystävää ja sitten kun tuli ero ekasta, olin varma että jään vanhaksipiiaksi kun en varmaan löydä uutta.  Löytyihän niitä sitten kuitenkin - joillain ihmeellä :) Pisin aika yksin oli ennen miehuani kun olin neljä vuotta sinkkuna, se aika teki hyvää vaikka toivoinkin koko ajan löytäväni rinnalleni jonkun.

Painoni on ollut melko sama koko ikäni, vieläkin vissiin mahtuu päälle teini-iän vaatteet. Välillä kun on ollut vaikeita masennus- ja ahdistuskausia paino on pudonnut alle 50 kilon, mutta normioloissa se on jotain 55 kg paikkeilla. Silti olen aina pitänyt itseäni jotekin paksuna tai muuten ollut tyytymätön kroppaani. Parhaiten olen viihtynyt liian laihana. Ikinä en ole mitään diettejä pitänyt ja liikuntakin on melko kausittaista, koskaan en ole ollut mikään liikuntahirmu. Pari kertaa elämässäni olen kokenut paljon puhutun endorfiinihumalan. Sen sain aikaiseksi spinning-tunneilla kun kävin jonkun vuoden kuntosalilla ja sen ryhmäliikuntatunneilla. Mutta sekin piti lopettaa kun se oli niin tehokasta että rasvaprosenttini tippui liian alhaiseksi. Tällä hetkellä painan enemmän kuin ikinä ennen! En tykkää, vaikka onkin ihan kivaa että on tissit ekan kerran elämässä ihmisellä :) Sitä vissiin se keski-ikä teettää.

Kuva netistä: mua ei haittais olla pyöreämpi jos se näyttäisi vaikka tältä, mutta mulle noi kilot tulee läskinä ja löllönä ja selluliittina, ei ole tuollaista kaunista kiinteää kurvia

Netistä: ja sitten toisaalta ihailen näitä hoikkia naisia, haluiaisin yhä vain olla tuollainen hoikkis, vaikka se on ihan älytön haave, en ole valmis tekemään sen eteen mitään ja kuten sairaanhoitajakin mulle sanoi; se mikä näyttää hyvältä parikymppisellä, ei näytä enää hyvältä nelikymppisellä - ja sitäpaitsi, on AIVAN älytöntä vertailla itsään muihin, mutta en tiedä pääsenkö siitä kokonaan irti ikinä...
Ja sitten tuo median luoma keinotekoinen kuva naisista...siitä riittäisi juttua vaikka kuinka. Photoshoppaus ja muu venkslaaminen kuvien kanssa. Ihan älytöntä ja täytyy myöntää että on noikin varmaan on vaikuttaneet mun tyytymättömyyteeni itseeni, kun en näytä mainosten naisilta - vaikka tiedän etteivät he itsekään näytä siltä oikeasti...

Mua nuorempana luultiin aina paljon nuoremmaksi kuin olinkaan, paperitkin kysyttiin usein noin 35-v saakka, sitten vissiin rupsahdin kun niitä ei enää kyselty. Sen huomasin että sairastaminen ja lääkitykset ja stressi ja laihtuminen toivat ryppyjä ja juonteita naamaan ja se sitten on vanhentanut. Mulla on nytkin kauhea kriisi mun silmärypyistä vaikka se on vissiin aika turhaa ja vieläpä turhamaista. Äh. Mutta en kyllä edes harkitsisi mitään toimenpiteitä, ellei sitten ihan terveydellisistä syistä. Haluasin kelvata ihan luomuna itselleni ja muille. 

Tänä syksynä mun piti kohdata mun rumuusajatteluni kun toimittajaystäväni teki lehteen juttua kasvojumpasta ja sen vaikutuksista ja hän pyysi minua malliksi siihen juttuun. Emmittyäni suostuin ja se olikin kiva päivä. Pääsin ammattilaisen meikkaamaksi ja kuvaustuokio oli mukava rantapöpelikössä aurinkoisena päivänä Helsingissä. Kauneus ja Terveys-lehti ilmestyi 10.10 ja siinä se juttu sitten oli. Olin aika yllättynyt että musta sai noinkin kivoja kuvia. Ja siitä maksettiin pieni palkkiokin ja kuvaustilanteessa käytetyn meikinkorjaussarjan sain omakseni.

Tässä tämä lehtijuttu on

Nää hienot mä sain kaupanpäälle
Pikkuhiljaa iän karttuessa mä olen havainnut pientä lempeyttä ja sallivuutta itseäni kohtaan, eli ehkä mä vanhana mummona osaan olla ihan tyytyväinen itseeni - oppia ikä kaikki vai miten ne sanoo. Hurjaa tuhlausta olla itseensä tyytymätön koko ikänsä, eihän se vaikeuta kuin omaa elämää ja ihan turhaan. Nuorille naisille tekisi mieleni sanoa että parasta mitä itselleen voi tehdä, on ryhtyä itsensä parhaaksi kaveriksi ja arvostaa, kunnioittaa ja pitää huolta itsestään, vertaamatta itseään kehenkään muuhun.

Lopuksi vielä linkki Rosa Meriläisen kolumniin Hesarissa: Vihaan itseäni, vaikka uskon jokaisen ihmisen kauneuteen... Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen ei ole välttämättä helppoa, mutta kovin tärkeää se olisi. 

4 kommenttia:

  1. Hirmu hyvältä näytät noissa lehtikuvissa! 55 kiloa on kyllä meikäläiselle sellainen utopia mistä en ikinä uskalla edes haaveilla. Varmaan kun on sinut itsensä kanssa ja viihtyy omassa olemuksessaan, niin näyttää hyvältä, oli mitat mitkä tahansa. Hyvä olo näkyy päällepäin, pyritään siihen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Maija! Tosi hassua nähdä itsensä lehdessä :D Mä uskon myös että hyvä olo näkyy ulospäin ja sisäinen kauneus on tärkeintä - nää on vain sellaisia koko elämän asioita. Kiva kun kävit taas täällä! :)

      Poista
  2. Kannattaa muistaa, että myös (ja luulen että varsinkin) noiden plus-kokoisten mallien kuvia photoshopataan aika rankalla otteella! Ei kenenkään vähänkin paksumpi rasvakerros ole tasaisen kiinteä (paitsi vauvojen, piru vie mokomia, niillähän on täydellinen ihokin!).

    Mulla oli kriisiä kehoni kanssa vuosia, mutta nyt se alkaa olla aika lailla takana, luulen. Viime aikoina olen havahtunut siihen, että tribalin ja varsinkin burleskin myötä mulle on muodostunut aivan uudenlainen, laajempi käsitys kauneudesta. Ei ole enää sellaista ihannekehoa, jota tavoittelisin, vaan yritän repiä ilon irti siitä mitä mulle on suotu. En täysillä rakasta kaikkia kohtia kropassani, mutta elän niiden kanssa. Ja peppuani rakastan aivan vilpittömästi... :D

    Sinä oot kaunis, nuo lehtikuvat on ihania!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, suurin osa kuvista on kyllä varmaan käsitelty. Hienoa että sun kriiseily alkaa olla historiaa, noi tanssit varmaan kyllä auttaa tulemaan sinuiksi oman kropan kanssa. Varsinkin burleski - jaksaisinpa mäkin harrastaa :) Ja oman peppunsa rakastaminen on upea juttu! Siihen mäkin pyrin :) Uskon että mun anorexia jotenkin vammautti mun käsitystä omasta kehostani ja toivon että joku päivä se hellittää. Ja kiitos kommentistasi ja käynnistäsi täällä Minka! :)

      Poista